Kun Santeri Urhonen aloitti Finlaysonin tehdasalueen puutarhurina, siellä kasvoi monivuotisina tasan yksi lehmus ja yksi villiviini. Nyt lajeja on alueella yli 200. Santeria eivät juuri kiinnosta kauniisti kukkivat kukat, vaan hänen puutarhafilosofiassaan tärkeää on kärsivällisyys, ja joskus jopa niin sanotut rikkaruohot.
Teksti: Eli Harju
Kuvat: Anitta Vuorisola
– Se alkoi tästä huoneesta, sanoo Finlaysonin alueen tehdaspuutarhuri Santeri Urhonen Väinö Linnan aukiolla sijaitsevassa kasvihuoneessa.
Kun Finlaysonin tehdasalue täytti 200 vuotta vuonna 2020, sinne haluttiin jotain uutta. Finlayson Art Areaan saapui vihertaiteilija Anni Rapinojan kaksi teosta, katolla sijainnut kasviväriympyrä Elämänkehä ja aukion kasvihuone nimeltä Paratiisikokeilu.
Santeri oli mukana toteuttamassa viherteoksia Rapinojan suunnitelmien pohjalta. Siinä sivussa hän tutustui alueeseen ja sen ihmisiin, ja silloin hänessä heräsi ajatus tehdaspuutarhasta.
– Ehdotin sitä Niinimäen Kaitsulle, joka vetää tätä aluetta, ja hän lähti mukaan. Kun aloitettiin, täällä oli vain kaksi monivuotista kasvia, aukion lehmus ja tuolla seinustalla kasvava villiviini. Tavoitteena on se, että mihin tahansa täällä katsoo, olis jotain vihreetä.
Vielä siihen ei ole päästy, mutta tehdaspuutarhan kantavia ajatuksia ovatkin kärsivällisyys ja pitkäkestoisuus. Kasvillisuus saa elää ja levitä, ja tänään tehty työ näyttää oikeat tuloksensa vasta muutaman vuoden päästä. Tärkeää on kasvien monivuotisuus ja alueen monimuotoisuuden lisääminen. Värikkäitä yksivuotisia kesäkukkia tehdaspuutarhaan ei siis tule, koska niistä ei ole luonnon monimuotoisuudelle juurikaan hyötyä.
– Tässä vaiheessa tehdään vielä joka vuosi isompia viheraluelisäyksiä. Sitten kun ollaan päästy tilanteeseen, että täällä on riittävästi vihreetä, niin sen jälkeen lähetään keskittymään enemmän siihen, että tää meidän ekosysteemi viihtys siellä paremmin. Ajatus on, että maailman tappiin asti tehdään tätä. Tää ei ole mikään neljän tai viiden vuoden projekti, Santeri kertoo.
Tehdaspuutarha on Santerin mukaan Pohjoismaissa ainutlaatuinen. Saksassa on hieman vastaavanlainen hylätyssä kaasutehtaassa, ja Seattlessa puistotyyppisempi tehdaspuutarha. Santerin rakentama tehdaspuutarha on mahdollisimman luonnonmukainen ja koostuu lähinnä suomalaisista kasveista. Se elää vuodenkierron mukana, eikä syksyllä lakastuneita kasveja viedä pois. Paratiisikokeilu on ainoa alue, jota siellä kastellaan.
Luonnonmukainen puutarha on sinänsä jo vanha perinne, mutta Santerin mukaan se on pitkälti unohdettu. Vaikka luonnonmukaisuudesta puhutaan alalla paljon, siirtyminen siihen on vielä melko pienimuotoista.
– Se saattaa olla sellaista, että on muutama hassu päivänkakkara nurkassa.
Varjorikkoa haastattelemassa
Finlaysonin alueen arkkitehtuuria ei haluta peittää puutarhalla, vaan vihreyttä rakennetaan lisäämällä sinne pikku hiljaa erilaisia kasvikeitaita. Ensimmäinen keidas oli Terden terassilla sijaitseva pieni puutarha-alue, jonka muurit tehtiin terassin vanhasta kiveyksestä.
Terassin kasveissa näkyy koko alueen istutusmetodi: kaikki tehdään neljään kerrokseen.
–Siellä pitää olla maanpeitekerros, kenttäkerros, pensaskerros ja latvus. Ne tukee sitä monimuotoisuutta parhaalla mahdollisella tavalla, pieneliöstöä ja hyönteisiä, ja monia nisäkkäitäkin. Täällä itseasiassa viime vuonna poikikin joku rusakko, Santeri kertoo.
Maanpeitekerros on kaikkein tärkein. Se ylläpitää alustan kosteuspitoisuutta, vähentää rikkakasveja ja tukee maaperän pieneliöstöä: esimerkiksi bakteerikantaa, sukkulamatoja ja kastematoja. Monipuolinen pieneliöstö tukee kasvien juuristoa ja auttaa puutarhaa pysymään vehreänä, eikä terassipuutarhaa olekaan ikinä lannoitettu. Sen maanpeitekasvina on neljää eri kasvia, joista tällä hetkellä vahvin on maahumala.
– Ne kilpailee siitä, kuka on kingi. Jotkut on siitä ihan kauhuissaan, että ne tappaa toisiaan, että onpa tyhmästi suunniteltu, mutta se luontainen kilpailu on itse asiassa se tavoite. Sillä varmistetaan, että saadaan sellaiset kasvit, jotka oikeasti kestää sillä paikalla.
Istutukset saavat myös vapaasti liikehtiä ja levitä. Esimerkiksi alun perin puun alle istutettu kyläkurjenpolvi on hivuttautunut lähemmäs istutusalueen reunaa.
– Se on nyt meille ilmoittanut, että hän haluaa olla tässä. Sillä on kaikki oikeus siihen ja se ei yhtään haittaa.
Maahumalaa tosin kitketään joskus, koska terassin nurkassa kasvaa varjorikko, jonka maahumala pystyy tappamaan.
– Me käydään aina jututtamassa varjorikkoa, että onko sillä kaikki hyvin. Jos maahumala kiusaa sitä, niin autetaan. Mutta meillä kitketään aina reagoivasti, ei katsota jostain kirjasta, että mitä pitäis kitkeä.
Voikukka, jota moni pitää rikkakasvina, saa sekin saa kasvaa rauhassa terassin mullassa. Siitä on muille kasveille hyötyä: sillä on maahan kaivautuva porajuuri, joka auttaa kuohkeuttamaan istutusten multaa.
Ketokiveys ja kääpiöpuut
Santeri tekee tehdaspuutarha-alueilla myös erilaisia kokeiluja. Terassilla on menossa ketokiveyskokeilu: liuskekivien välissä on leveät saumat, joissa on hiekkaa ja humusta, johon on kylvetty 11 erilaista ketokasvia.
– Nyt sitä tarkkaillaan täällä vähintään sellanen 7 vuotta. Sitten kun ymmärretään, että nää kasvit täällä on kestäneet tätä tallomista ja karua olosuhdetta, sit voidaan viedä sitä tästä muualle alueelle.
Finlaysoninkujalla taas kokeillaan eläviä, huokoisia ruukkuja puiden kasvupaikkana. Niissä on verkosta ja huokoisesta kankaasta tehty ulkopinta, joten kasvaessaan ruukun ulkopintaan asti puun juuri kohtaa ilman ja kuolee.
– Se kuulostaa pahalta, että juuret kuolee, mutta se käytännössä tarkoittaa sitä, että se leikkaantuu ja jakaantuu. Eli tätä tavallaan koko ajan ilmaleikataan. Se aiheuttaa sen, että puu pystyy elämään siinä pienessä ruukussa huomattavasti pidempään. Toki me ei ikinä päästetä näitä täysikasvuisiksi. Tämäkin hopeavaahtera vois olla 25 metriä korkea, ja kun kattoo tätä meidän aluetta, täällä ei hirveen montaa 25 metriä korkeeta puuta voi olla. Tällä tavoin ja välillä oksia saksimalla saadaan pidettyä ikään kuin kääpiöpuita, Santeri kertoo.
Bonsaipuita kasvatetaan hieman samalla tavalla: niistä tulee kääpiöitä juurien ja oksien trimmaamisen avulla. Bonsaissa ei kuitenkaan sen pitkien perinteiden takia käytetä ilmatrimmausta.
Punkkarina ekosysteemissä
Tehdaspuutarhurin parhaita hetkiä ovat ne, kun hän näkee alueen ekosysteemissä jotain, mitä ei ole aikaisemmin huomannut.
– Eniten nautin siitä, kun huomaan, että ollaan saatu uusi luonnonkasvi tänne toimimaan. Kun näkee siinä ekosysteemissä jotain, mitä ei ole ennen huomannut, se on parasta. Sitähän täällä koko ajan tavoitellaan, että se olisi aina monimuotoinen ja parempi.
Myös luonnonmukaisen puutarhan sanoman levittäminen on hänelle mieleen. Puutarhan ei tarvitse olla kaunis jonkin tietyn ohjeen mukaan, vaan luonnollinen on hyödyllistä ja kaunista.
– Omasta mielestäni huomioin työssäni maisemallisia arvoja tosi voimakkaasti, mutta sitten kun katselee jotain kesäkukkaistutuksia, huomaa, että omat maisemalliset arvot ovat tosi erilaiset, Santeri kertoo.
– Täällä käy paljon alan ihmisiä, ja he puhuvat, että tämä on sitä, mitä meidän alalla pitäisi tehdä. Mutta se on vaikeeta, koska ihmiset eivät ole valmiita vielä näkemään tätä. Mulla oli justiinsa yks harjoittelija täällä muutaman viikon, joka sanoi harjoittelunsa päätteeksi, että ”taidat Santeri olla semmoinen viheralan punkkari”.
Santeria voisi itseäänkin nimittää osaksi alueen ekosysteemiä. Alueen linnutkin ovat niin tottuneita häneen, että tulevat aivan lähelle. Puutarhuri Santerista tuli hieman kuin itsestään.
– Mä oon vähän niin kuin syntynyt puutarhaan, isä on ollut alalla 40 vuotta. Sitten ehkä oma ajatusmaailma on sellainen ympäristöä ja luontoa syleilevä, ja sitä kautta lähdin myös näissä hommissa kovasti siihen suuntaan. Nykyään joudun sanomaan ei moniin työkyselyihin, koska omat arvot ovat tulleet sellaisiksi, että on tosi vaikee tehdä semmoisia viherrakenteita, missä se luonto ei ole etusijalla.
Tehdaspuutarha on vain syventänyt Santerin suhdetta luonnonmukaiseen puutarhanhoitoon. Kun hän miettii alueelle uusia juttuja, hän lähtee yleensä metsään. Kolmikerroksinen istutusmetodikin noudattelee metsän kerroksia.
– Kun on lähteny siihen ekosysteemin kehittämiseen, se on loputon opinahjo ja loputon lahja. Pakko sanoa, että en mä koe, että sellanen peruspuutarha on ihan hirveen kiinnostava. Täällä ei pääjuttu oo se, että on upeesti kukkivia pioneja tai yksittäisiä hienoja kukkia, vaan panostetaan siihen, että se ekosysteemi voi hyvin.
Niitty ei kuole
Santerin oma suosikkipaikka tehdaspuutarhassa vaihtelee, mutta helteiden jälkeen se on aina katolla kattoravintolan vieressä sijaitseva niitty. Niitty perustettiin Elämänkehä-teoksen tilalle kehittämällä valmista pohjaa luonnonmukaisempaan suuntaan.
– Nyt kun on pitkät helteet, niin täällä kärvähtää koko niitty. Ja sit ihmiset soittelee mulle tuolta ravintolasta, että tule äkkiä, niitty kuoli! Mä aina sanon, että ei mitään hätää. Niitty ei kuollu vaan se elää sillä tavalla kuin sen pitääkin. Siinä on tärkeessä roolissa se, että kun tulee helteet, se saa paahtua.
Niityn pohja on valkoapilaa, joka on nopeakasvuinen ja pölyttäjille tärkeä kasvi. Jos kuitenkin on kovin kosteaa, se valtaa alueen ja saattaa tappaa muut kasvit. Helteet kuitenkin tappavat valkoapilan, ja sen jälkeen niitylle alkaa nousta muita kasveja: ahomansikkaa, neilikoita, nurmikohokkeja…
– Täällä pesii myös meidän leppäkertut. Kun syksyllä laitan käteni kasvien alle, se tulee aina täyteen leppäkerttuja.
Leppäkerttujen lisäksi katolla on viihtynyt nokkosperhosparvi, erilaisia pörriäisiä ja heinäsirkkoja. Hyönteistutkijat ovat ihmetelleet, miten heinäsirkat katolle pääsevät, mutta joka vuosi ne kuitenkin palaavat.
Koko tehdaspuutarhan alueella on noin 230 kasvilajia, joista kattoniityllä elää suurin piirtein 70. Kaikkia sinne ei ole kylvetty, vaan vaikkapa isomaksaruoho ja akileija ovat vain päätyneet paikalle, ehkä lintujen mukana. Ne saavat olla siellä, kunhan eivät kiusaa muita.
– Ihmisillä on kauhea tarve hallita koko ajan kasveja ja puutarhoja, ja juuri siitä pitäisi päästä eroon. Ei me olla hallitsemassa näitä, vaan auttamassa. Mä oon avustaja tälle ekosysteemille. Miksi mun pitäisi ottaa nää voikukat pois?
