Tampereen kummituskierroksia vetävä Stefan Smirnov haluaa näyttää kaupungista muutakin kuin julkisivun. Hän on koonnut eri lähteistä vaikuttavan määrän aavetarinoita, joilla menneisyyden ihmiset ovat käsitelleet vaikeita tai tukahdutettuja asioita.
Teksti: Eli Harju
Kuvat: Mikko Vattulainen
Kaikkien paikkakuntien kummitustarinoissa on jokin tyypillinen aihe, joka ylikorostuu, sanoo Stefan Smirnov. Tampereella niitä on kaksi: teollistuminen ja varsinkin sisällissota.
– Kummitustarinoissa on usein sellaisia teemoja, jotka ovat aikalaisille vaikeita tai jollain tavalla sopimattomia. Esimerkiksi 1920-luvun Suomessa ei voinut puhua sisällissodasta. Sai puhua vain vapaussodasta ja silloinkin suojeluskunnan näkökulmasta. Tamperelaisilla ei ollut keinoja purkaa niitä traumoja tavalla, josta olisi voinut puhua julkisesti.
Sisällissotaan liittyviä kummitusjuttuja kerrotaankin Tampereella vähän joka paikasta: Tampereen Teatterista, Amurista, Milavidasta.
Finlaysonilla ei taisteltu, joten siellä kertomusten teema on teollistumisen varjopuoli – lapsityövoima, työtapaturma, luonnonvoimat ja tulipalot.
Mainittakoon muuten myös se, että Turussa kummitusjuttujen ylikorostunut teema on Stefanin mukaan itsemurha.
Enne kirkon takana
Stefan aloitti viime keväänä itse käsikirjoittamiensa kummituskävelyiden järjestämisen Tampereella. Niillä kierretään kosken länsipuolta, ja Stefan kertoo osallistujille paikallisista tuonpuoleisen legendoista ja yliluonnollisuuden tarinoista. Tulevaisuudessa hän on ajatellut järjestävänsä kävelyitä myös muualle Tampereelle.
Yksi pysähdyspaikka kierroksella on Aleksanterin kirkolla, mihin sijoittuu nimenomaan sisällissotaan liittyvä kummituskertomus. Tarinan mukaan nuori nainen oli ollut kävelemässä Pispalasta kirkon kautta töihin 1900-luvun alussa ja näki kirkon takana tolaltaan olevan vanhan muorin.
– Vanhus viittoi ympärilleen valittaen, että ”tässä on verta, tuohon on valunut verta, tuossa on verilammikko”. Nuori nainen oli todennut, että vanhus on hädissään, mutta ei ehtinyt jäädä auttamaan, Stefan kertoo.
Noin 15 vuotta myöhemmin vuonna 1918 sisällissodan taistelut Tampereella päättyivät punaisten antautumiseen 7.4. Taisteluiden aikana naisia, lapsia ja vanhuksia oli ollut kirkossa paossa.
Siitä, mitä Aleksanterin kirkolla antautumisen jälkeen tapahtui, on ristiriitaisia näkemyksiä. Kummitustarinassa kuitenkin valkokaartilaiset hankkiutuivat sisälle kirkkoon ja hakivat sieltä joukon siviilejä, jotka olivat heidän näkökulmastaan syyllistyneet kapinan avustamiseen, maanpetokseen ja vastaaviin rikoksiin. Väitetyt rikolliset teloitettiin ampumalla kirkon takana.
Seuraavana päivänä sama nainen kulki työmatkallaan kirkon ohi. Teloitetuista oli valunut verta juuri niihin kohtiin, joihin vanhus oli 15 vuotta aikaisemmin viittonut.
Ei pelkkää kuulopuhetta
Kummituskierrokset saivat alkunsa yleisön pyynnöstä. Vuonna 2022 Stefan osallistui ystävänsä ehdotuksesta kirjoituskilpailuun, jonka aiheena oli kummitustarina. Hänen kirjoittamansa tarina julkaistiin ja sai kehuja, ja seuraavana vuonna ystävä ehdotti osallistumista uudestaan. Silloin hän ei kuitenkaan onnistunut saamaan tarinaa valmiiksi.
– Ehdotin sitten ystävälle hyvityksenä, että mitä jos teen sinulle tämmöisen englanninkielisen kierroksen Tampereella ja kerron paikallisia kummitustarinoita. Uudenvuoden aattona se kierrettiin ja kerroin nämä jotakuinkin samat tarinat. Lopuksi ystäväni totesi, että sinähän voisit alkaa tehdä näitä kierroksia puoliammattilaisesti. Siinäpä idea!
Stefan ei keksi kierrokselle yhtäkään kummitustarinaa itse eikä perusta niitä pelkkiin kuulopuheisiin. Kaikilla on jokin kirjallinen lähde, ja lähteet hän merkitsee muistiin.
– Olen kerännyt niitä lehdistä, antologioista ja muista. Jokaisella kierroksella tarjoan kävijöille lähdeluetteloa sähköpostiin, ja aina yksi tai kaksi haluaa sen.
Varsinaiseksi työkseen Stefan on englannin ja venäjän kielen opettajana Normaalikoulussa. Hän on myös sivutoimisesti tutkijana Tampereen yliopistossa.
– Jos mistä tahansa on joskus painettu mustaa valkoisella, olen aika hyvä jäljittämään sen.
Morsian suree kuollutta sulhoa
Mitään tuonpuoleiseen liittyvää Stefan ei itse ole kokenut. Kummituskertomusten merkitys ei hänestä kuitenkaan ole kiinni siinä, onko kummittelu mahdollista, ovatko tarinat totta vai eivät.
– Vaikka tarinat itsessään olisivat keksittyjä, ne kokemukset, joista tarinat kumpuavat, eivät ole fiktiota. Ne ovat totta. Ja vaikka tarinat olisivat sepitettä, se ei tee niistä arvottomia tai huuhaata, koska tavallaan se kokemus taustalla on aito.
Jollain tapaa todellisiin kokemuksiin perustuu myös Pyynikin kirkkopuiston kummitustarina. Se on sisällissotaa vanhempi ja sai alkunsa jo vuonna 1809, kun paikka oli hyvin erinäköinen.
Aleksanterin kirkkoa ei silloin vielä ollut, ja hautausmaa jatkui idässä nykyiseen Hämeenpuistoon asti, pohjoisessa nykyisen Pirkankadun pohjoisreunaan, Stefan kertoo. Puita ei vielä juurikaan ollut. Hautapaikkoja kuitenkin näkyi enemmän kuin nykyään. Niitä merkittiin usein puisilla risteillä, jotka eivät ole kestäneet aikaa.
– Jos sillä alueella kaivaa maata noin puolentoista metrin syvyydestä mistä tahansa, mitä sieltä löytyy? Tietenkin luita.
Jossakin nykyisen Pirkankadun kohdalla oli tarinan mukaan joukkohauta, jossa lepäsi Suomen sodassa Ruotsin lipun alla kaatuneita sotilaita. Eräs näistä sotilaista oli paikallisen nuoren naisen sulhanen. Rakkaansa menettänyt morsian palasi sulhon haudalle uudestaan ja uudestaan suremaan, nukkumatta ja syömättä, kunnes riutui hengiltä. Vielä kuoleman jälkeenkin hänen kerrotaan saapuneen joukkohaudalle valkoisessa morsiuspuvussa suremaan.
Olipa morsiuspukuisia haamuja olemassa tai ei, moni sotaan lähtenyt ei palannut, ja heitä varmasti surtiin. Stefanille juuri tässä tarinassa on itse asiassa jotakin erityisen mielenkiintoista: se kertoo myös hyvien tarinoiden universaalista luonteesta.
– Morsiuspuvussa kummitteleva nuori nainen on ollut erittäin suosittu hahmo Brittien saarella ja saksankielisessä Keski-Euroopassa romantiikan aikaan 1800-luvulla. Ja jo vuonna 1809 tämä tarina morsiuspukuisesta nuoresta naisesta löytää tiensä tamperelaiselle hautausmaalle! Se osoittaa sen, että ihmiset ovat kertoneet tarinoita aina, ja hyvät tarinat ovat liikkuneet tosi nopeasti jo ennen matkapuhelimia ja internetiä.
Tabuja ja lankeamisia
Kummitustarinat liittyvät siis usein tavalla tai toisella todellisiin traumoihin ja tabuihin. Ehkä klassisimmat kummitukset, jotka Tampereelta löytyvät, kummittelevat Viinikanojalla ja Liisankalliolla, siinä, missä nykyään on Kalevan kirkko.
– Liisankallion vanha nimi on Huoramäki. Siinä, missä nyt on Kiinan muuri, oli venäläinen varuskunta. Upseerit kävivät heilastelemassa kaupungilla, mutta sotamiehet, jotka eivät välttämättä saaneet poistua alueelta, kävivät lähimäellä maksamassa palveluista, Stefan kertoo.
Liisankallion ”Liisa” oli nainen, joka tuli raskaaksi ja sai lapsen. Yhteisö ei kuitenkaan hyväksynyt avioliiton ulkopuolella ja mahdollisesti vieläpä venäläisten sotilaiden kanssa saatuja lapsia. Liisa päätyi hukuttamaan lapsensa Viinikanojaan.
– Tarinan mukaan Viinikanojan varressa on nähty ”ihtiriekko”. Ihtiriekko tai liekkiö on kummitteleva vastasyntynyt lapsi. Lapsensa surmannut Liisa taas kummittelee Liisanpuistossa itkien ja nyyhkien.
– Synnytykseen kuoleva, lapsensa menettävä tai lapsensa pakosta surmaava nainen on ehkä vanhin kummitustarina. Se käsittelee aborttia tai lapsensurmaa tai naisen lankeamista, mitkä ovat olleet valtavia tabuja yhteiskunnassa.
Yksi Hollywood-tason tarina
Suomalaiset kummitustarinat eivät yleisesti ottaen ole kovin korkealentoisia, Stefan sanoo, vaan arkisia ja jalat maassa kerrottuja.
– Meillä ei ole päättömiä ratsumiehiä tai sellaista. Tiedän Tampereen seudulta tasan yhden tarinan, josta saisi Hollywood-elokuvan.
Se tarina liittyy Finlaysonin tehdasta johtaneen Wilhelm von Nottbeckin poikaan Ernstiin ja Ylöjärven puolella sijainneeseen Martinin torppaan.
Von Nottbeckien nuorin poika, 20-vuotias Ernst von Nottbeck, lähti 26. tammikuuta vuonna 1885 kello viiden maissa Finlaysonin palatsilta reellä kohti Lielahtea ja von Nottbeckien huvilaa. Ernstin oli tarkoitus matkustaa seuraavana päivänä Pietarin kautta Tarttoon, missä hän opiskeli lääkäriksi.
Reitti kulki Pispalan kautta, ja Pispala oli silloin paljon metsäisempi ja pienempi kylä kuin nykyään. Siellä asui kausityöläisiä, jotka olivat osan vuodesta töissä tehtaalla, osan vuodesta pitivät omaa torppaansa Pispalassa. Virkavalta oli kaukana, viiden jälkeen tammikuussa oli pimeää ja metsäisellä taipaleella oli nähty susia, joten Ernstillä oli puukko mukanaan.
Sitä, mitä Ernstille Pispalassa tapahtui, ei tiedetä. Kyseessä on yksi Suomen pitkäaikaisimmista murhamysteereistä.
Se tiedetään, että hän sai kaksi puukoniskua oikeaan käsivarteensa. Toinen oli niin syvä, että se katkaisi sekä valtimon että laskimon. Haavoittuneena hän löysi 16-vuotiaan tytön, joka kuljetti hänet von Nottbeckien huvilalle Lielahteen.
Paikalle hälytettiin Tampereelta lääkäri, joka sitoi haavan, mutta ilmoitti perheelle, että Ernstin mahdollisuudet selvitä verenhukasta olivat heikot. Seuraavana aamuna Ernst kuoli.
Martinin pirun mysteeri
Kerrotaan, että samaan aikaan tammikuussa 1885 oli Martinin torpassa Ylöjärven Keijärventiellä ollut kahden viikon ajan poltergeist- tai räyhähenki-ilmiö. Torpassa asuivat Efraim Martin, hänen vaimonsa Eva Charlotta ja 13-vuotias sukulaistyttö Emma, joka oli kehitysvammainen ja sairasti tappavaa keuhkotautia.
Martinin torpassa tapahtui monenlaista selvittämätöntä. Sänky nousi ilmaan kun Eva nukkui siinä, huonekalut lentelivät seinään, ja keskellä kylmintä ja routaisinta talvea torppaan ilmestyi saavikaupalla pehmeää, vetistä savea. Tapaus oli jo omana aikanaan hyvin tunnettu.
Efraim Martin sai syytteen noituudesta, ja Turun hovioikeudessa yli 15 todistajaa antoi yhteensä yli 80 lausuntoa erilaisesta räyhähengen toiminnasta.
Martinin torpan riivaus kuitenkin loppui, kun Ernst von Nottbeck kuoli.
– Tiedetään, että sinä päivänä kun Ernst haavoittui, joukko Pispalan työmiehiä oli ollut eväineen ja pulloineen käymässä Martinin torpalla, Stefan kertoo.
– Illaksi he olivat palanneet torpilleen Pispalaan. 2000-luvun alussa Turun Sanomien jutussa kerrottiin kansanperinnelähteisiin viitaten, että räyhähengen toiminta voi päättyä siihen, jos räyhähenki, mikä se lopulta onkaan, asettuu asumaan ihmiseen ja tämä ihminen suorittaa väkivaltaisen teon.
Neljä miestä, jotka olivat käyneet katsomassa ”Martinin pirua”, kuten tuolloin lehdessäkin kirjoitettiin, tuomittiin Ernstin murhasta.
Varsinainen tapahtumien kulku ei kuitenkaan koskaan selvinnyt varmasti. Pidetyn tehtaanjohtajan pojan kuolemasta puhuttiin paljon ja kiersi monenlaisia huhujakin. Monen mielestä on edelleen epävarmaa, saivatko tuomion oikeat rikolliset.
Ernstin ja Martinien tarina kelpaisi tosiaan vaikkapa Hollywoodiin. Toisaalta, Stefan huomauttaa, sehän tavallaan on jo siellä.
– Minusta tämä kuulostaa erittäin paljon samalta kuin vaikka David Lynchin Twin Peaks. On erittäin tyypillistä, että tarinoissa paikat vaihtuvat, ulkomuoto vaihtuu, motiivi vaihtuu. Silti tavallaan se ydin, se juju, pysyy samana.
”Jotain meistä jää jälkeen”
Ihmiset ovat käsitelleet traumojaan ja tabujaan kummitusten kautta mahdollisesti maailman sivu. Kummitusjutut ovat hyvin vanha genre.
– Kummitustarinoita on kerrottu varmaan niin pitkään kuin ihmiskunta on ollut olemassa. Varmaan sen takia, että meillä on yksi universaali kokemus: kukaan ei muista syntymäänsä, mutta kaikki tiedostavat, että jonain päivänä tästä maailmasta lähdetään, Stefan sanoo.
– Monella on varmaan halu uskoa siihen, että jotain meistä jää jälkeen, kun meitä ei enää ole.
Eivätkä kaikki ajatukset ihmiselämän jättämistä jäljistä lopulta kuitenkaan liity sotaan, onnettomuuksiin, väkivaltaan tai syyllisyyteen. Esimerkiksi Milavidassa kummittelevat huhujen mukaan edelleen myös Peter ja Olga von Nottbeck, jotka kuolivat kumpikin äkillisesti ja joilta jäi neljä pientä lasta. Heidän henkensä jäivät väitetysti palatsiin varmistamaan, että lapsilla on kaikki hyvin.
Historia historian varjossa
Stefanille itselleen kummitustarinat ovat tärkeitä, koska ne näyttävät historian varjon, sen puolen, joka ei päädy oppikirjoihin. Niistä välittäminen on myös menneisyyden ihmisistä välittämistä.
Lisäksi sisällissota tuli kirjaimellisesti lähelle myös hänen omaa sukuaan: Stefanin äidin isän äiti muutti Tampereelle vuonna 1900 ja perusti miehensä kanssa torpan Ala-Järvensivuun. He eivät koskaan puhuneet vuodesta 1918 jälkipolvilleen, mutta Kalevankankaan taistelut käytiin aivan heidän naapurissaan.
– En pysty auttamaan isovanhempiani siellä menneisyydessä, mutta voin tallettaa heidän ja aikalaisten tarinat ja kertoa ne eteenpäin, että mahdollisimman moni ihminen muistaa ne.
Kummitustarinathan tallentavat nimenomaan yhden epävirallisen, usein synkeän puolen historiaa. Ne kertovat suomalaisen arkisinakin siitä, mikä hinta historian suurilla tapahtumilla on.
– Historian voi nähdä taisteluina, suurmiehinä, poliitikkoina, mutta jos vaikka Tampereen historiaa katsoo vain niiden kautta, ei sitä hirveästi edes ole. Haluaisin, että kummituskävelyillä käyvät näkisivät Tampereesta muutakin kuin tämän pienen julkisivun, joka on nyt nähtävillä.
– Mihail Bulgakovin romaanissa Saatana saapuu Moskovaan saatana laittaa miekan maahan ja sanoo, että miekalla on varjo, kaikella on varjo. Tampereella on historia ja historialla omat varjopuolensa.
Stefanin vetää kummituskierroksia pääsääntöisesti kerran viikossa vaihtelevina päivinä. Kierroksen hinta on 20–30 euroa pituudesta riippuen. Katso lisätiedot kotisivuilta.
Juttua korjattu 18.7.2024 klo 10:30. Jutussa kerrottiin aikaisemmin, että tarinan mukaan Aleksanterin kirkon teloituksissa olisi kuollut naisia ja vanhuksia. Koska tapahtumista ei kuitenkaan ole varmaa tietoa, tämä on muutettu korjauksessa muotoon ”siviilejä”.
