Osaavatko talot puhua? Tarinoita ne ainakin osaavat kertoa. Taidekasvattaja Hanna Pielikko löysi paikkojen kertomien tarinoiden kautta sukunsa juuret Lieksassa ja alkoi kasvattaa uusia juuria Tampereella.
Teksti: Eli Harju
Kuvat: Mikko Vattulainen
Hanna Pielikko ei varsinaisesti valinnut asua Koivistonkylässä. Lieksassa syntyneen ja Helsingissä opiskelleen taiteen maisterin nykyinen koti löytyi täältä siksi, että lähellä oli puolison perhettä.
– Mutta olen tosi onnellinen, että täällä olen. Koivistonkylä on vehreä paikka, missä rakkaat voivat asua lähellä ja missä arkkitehtuuri on rikasta. On yhtenäisiä kulttuuriympäristökokonaisuuksia ja eri aikakausien rakennusten muodostamia värikkäitä palapelejä.
Paikat ovat aina olleet Hannalle tärkeitä. Hän meni opiskelemaan taidekasvatusta, koska oli kiinnostunut taiteesta ja maantieteestä, ja kuvaamataidon opettaja suositteli alaa.
– En tiennyt etukäteen, mitä se oli. Lopulta löysin taidekasvatuksen sisältä paikkasuhteen käsittelyn ja arkkitehtuurin. Ympäristö- ja kulttuuriperintökasvatuksesta löytyi teemat, jotka kiinnostivat minua, ja joista olisi hyötyä muille. Näitä olen käsitellyt koordinaattorina eri työtehtävissä.
Ymmärtämällä ajan kerrostumista eri paikoissa voi ymmärtää, miksi ne ovat juuri sellaisia kuin ovat. Aikakerrostumat näkyvät vielä hyvin Koivistonkylässä, missä vanhimmat pystyssä olevat talot ovat satavuotiaita.
Sulkavuoren rinteelle on rakennettu aika aika samoista lähtökohdista kuin Pispalaan, Hanna kertoo: viljelyyn soveltumaton rinnemaa on ollut halpaa, joten maalta kaupunkiin tulleet tehdastyöläiset ovat rakentaneet talonsa sinne.
– He ovat rakentaneet itse, pienillä resursseilla mutta mielettömällä tietotaidolla. Näissä ei ole noudatettu mitään tiettyä tyyliä, vaan pikemminkin omaksuttu omaa aikakautta ja ilmaistu omia ihanteita. Talot ovat kauniita, koska ne on tehty käsin.
Toisaalta paljon vanhoja taloja täälläkin on purettu ja tilalle rakennettu uusia. Sekin kertoo esimerkiksi siitä, että Tampere on haluttua aluetta, ja uutuus koetaan tärkeäksi. Koivistonkylässä vanhaa rakennusperintöä ei myöskään suojella samalla tavoin kuin Pispalassa.
Pispala on nainen
Koivistonkylä kertoo siis tarinaa Tampereelle muuttamisesta. Millaista Hannasta itsestään oli muuttaa tänne?
– Tämä on sopivan pieni ja sopivan iso kaupunki. Tämä vaikutti paikalta, johon on helppo juurtua.
Tällä hetkellä Hanna kasvattaa juuria Tampereelle Rakennuskulttuurikeskus Piirun hankkeessa Pispalan vanhat talot. Siinä tuetaan Pispalan rakennusperinnön arvostusta kokoamalla kaikkea Pispalasta kerättyä tietoa ihmisten saataville ja rohkaistaan omatoimimatkailuun Pispalan tarinoiden parissa. Hankkeeseen kuuluvien talojen viereen tulee esimerkiksi taulut, joissa kerrotaan lyhyesti niiden historiasta ja joiden QR-koodin lukemalla pääsee käsiksi niiden laajempaan perintöön video- ja äänitiedostojen kautta. Hanna toimii hankkeen projektipäällikkönä, tuottaa opastuksia, kirjoittaa ja valokuvaa.
Lisäksi Tampereelle juurtumisessa on ovat auttaneet Tampereen historian vahvat naiset.
– Täällä on sellaisia tyyppejä, joiden jalanjäljissä voi kulkea, se on tosi ihanaa. Ensimmäinen työpaikkani Tampereella oli Sara Hildén -akatemia. Oli hirveän koskettavaa kuulla Sara Hildénistä, että millaisista oloista hän oli lähtöisin ja millaisen perinnön hän Tampereelle jätti. Myöhemmin työskentelin Helsingissä Wivi Lönnin arkkitehtuurin kanssa. Olen vetänyt Tampereella Wivi Lönn -kulttuuriraitteja ja kertonut hänen suunnittelemistaan taloista. Nyt luen tehtaiden työläisnaisista. Ja nykyään on vaikka Satu Hassi, Emmi Nuorgam ja Sanna Marin. Tällaiset tyypit on olleet rakentamassa tätä Tamperetta.
Myös Pispala itse on Hannalle tavallaan nainen.
– Taiteilija Kaija Pispa, jonka suku on Pispalan vanhimpia, kertoi sellaista vanhaa vanhaa kulttuuriperintöä, sellaiselta ajalta kun Tahmelassa vielä metsästettiin hirviä. Tunnettu näköalapaikka Pyykkimettän puistossa on ollut pyhä paikka, ja se koko harju on muinoin ajateltu feminiinisenä.
Hanna itse on kotoisin Lieksasta, ja tutkinut juuriaan siellä tekemällä kyläkirjan. Kyläkirjaan hän kuvasi paikkoja, joissa hänen sukunsa ihmiset ovat asuneet. Siinä hän näki omat pitkät juurensa. Paikoissa tulivat näkyviksi suhde metsään, luonnonusko ja kansanperinne. Lapsuuden ja syrjäisten juuriensa kautta hän samastuu Tampereella myös Kalle Päätaloon.
– Lapsena ukki ja mummi eivät laittaneet mulle pyörimään lastenelokuvia, vaan Kalle Päätalon filmatisointeja! Kun tulin tänne aikuisena, luin ensimmäistä kertaa hänen teoksiaan. Tajusin, että Päätalokin on lähtenyt sieltä Taivalkoskelta, reunalta, syrjästä, ja kuinka hän peilasi suhdettaan suhdettaan sinne pohjoisempaan. Hän rakensi siitä kirjoittamalla olemisen tavan ja työn täällä.
Tampere oli ennen tehtaitakin
Hanna muutti Tampereelle sopivasti TAD-viikon eli Tampereen arkkitehtuuri- ja designviikon aikaan. Sen kautta hän pääsi heti tutustumaan paikallisen arkkitehtuurin tarinoihin. Hän toivoisi, että tuoreille tamperelaisille järjestettäisiin enemmänkin mahdollisuuksia tutustua uuteen kotipaikkaansa, ja järjestäisi niitä mielellään myös itse.
– Keskeinen paikka näyttää olisi tietenkin Finlaysonin tehtaat ja koski, mutta näyttäisin myös vielä vanhemman kulttuurin paikkoja. Ehkä Kaupin metsän kulmia ja Lapinniemeä, tai Reuharinniemen lapinraunioita. Ja tietenkin Pispalaa, vaikka nykyisin näen sen eri asiana kuin Tampere. Se on vaan Pispala.
Hän toisi uuden tamperelaisen ehkä myös Sulkavuorelle, koska sieltä katsottuna maisena on vähemmän tunnettu ja kulutettu kuin monella muulla näköalapaikalla.
– Täällä on hyvä miettiä kaupunginosien suhdetta ja omaa suhdetta niihin. Maisema on samaan aikaan niin siluetti kuin kartta. Sotien aikaan tällä vuorella on ollut ilmatorjuntapatteristo. Itselle tärkeää täällä on nämä vanhat puut ja se, että tästä näkee yhtä aikaa Näsijärven, Pyhäjärven ja kaupungin.
Kaikkia ympäristön kertomia tarinoita ei läheltä katsottuna huomaa. Sulkavuorelta näkyy esimerkiksi se, miten junarata erottaa Hatanpään ja Viinikka-Nekalan.
– Se on mulle tärkeää, että saan tehdä näkyviksi ympäristön kerroksia ja merkityksiä. Jos voisin, tekisin työkseni paikkojen kehittämistä kulttuuriperinnön ja osallistamisen näkökulmista. Vanhaa tulisi säilyttää, jotta voi tutustua konkreettisesti niihin erilaisiin todellisuuksiin ja arvomaailmoihin, joissa on eri aikoina tavoiteltu hyvää elämää.
